Sivut

tiistai 1. toukokuuta 2018

Tunteella: Grayson Perry Kiasmassa

(Kuvat sivulta: Kiasma Guide)
Suunnittelen kirjoittavani Grayson Perryn Folk Wisdom - Kansanviisautta -näyttelystä kaksiosaisen tekstin. Tässä Tunteella -tekstissäni käsittelen fanittamani taiteilijan herättävää tunnemyrskyä. Joskus myöhemmin ilmestyvässä Järjellä-tekstissä aion tuikata analyysivaihteen silmään ja kirjoittaa tästä kreisistä brittitaiteilijasta mahdollisimman järkiperäisen selvityksen.


Mutta nyt: TUNTEELLA! Kun astuin Kiasman 5. kerroksen näyttelytilaan, häikäistyin, innostuin ja lumouduin saman tien. Mikä värikylläisyys,mikä värien ilotulitus! Sydämeni sykähti, hengitykseni tiheni ja syveni. Mikä fiilis! Ihanaa, ihanaa, ihanaa! I love it, I love it, IIIII LLLLOVE IT!

Riehaannuin niin, että aloin hokea itsekseni: I have to get to London, I have to get to London, I HAVE TO GET TO LONDON!!! Niin brittiläistä, niin kreisiä! Little Britain meets Absolutely Fabulous!


Melkein repesin liitoksistani, kun tiirailin kuvakudosten hassuja yksityiskohtia. Suuni levisi korviin. Ei oo todellista, huumoria nykytaiteessa! En ole ikinä nähnyt missään vastaavaa. Sarjakuvamaisia kuvakudoksia, joiden detaljit hykerryttävät: tupakka-askin varoitustekstit, energiajuomatölkit, kaukosäätimet, kokolattiamaton pyörteet, parkettilattian juovat, Penguin-mukit, autojen sisälmykset, jäteastiat lasille ja muoville, pyykinkuivaustelineet, Hello-aikakausilehet, injektioruiskut, sydämen sähköshokkilaite, poliisin eristysnauhat, kebab-myymälät!!!

Hauska mutta piikikäs! Kepeä mutta kriittinen! Lapsellisen oloinen mutta ladattu täyteen viitteitä taidehistorian merkkiteoksiin!


Taiteilija itse on perheellinen ja naimisissa oleva transvestiitti! Miksei Suomessa ole yhtään travestiitiksi pukeutuvaa taiteilijaa?


No niin, nyt yllä oleva tunnepurkaus alkaa jo hieman hävettää, mutta annan sen olla. Alkaa kauhistuttaa, pystynkö sittenkään kirjoittamaan Grayson Perrystä järjellistä tekstiä. Jos tai KUN sellainen syntyy, aion hyödyntää Kiasma Guide -sivuston perusteelliset kuvaukset Perryn teoksista, niiden merkityksistä ja taustoista sekä mahdollisesti lukea jotain brittiläisistä nettilehdistä.

Grayson Perryn näyttely Folk Wisdom - Kansanviisautta, Kiasma 13.4.- 2.9.2018

keskiviikko 11. huhtikuuta 2018

Hypnoosilla XXX



  Hypnoosi. Suggestio. Manipulaatio. Vankila. Natsit. Jooga. Meditaatio. Rikos. Murha. Rakkaus. Petos. Juonittelu.

Arto Halosen elokuva The Guardian Angel perustuu tositapahtumiin. 1950-luvun Tanskassa hypnotisoitu mies, Palle Hardrup (Cyron Melville), syyllistyy pankkiryöstöön ja tappaa kaksi pankkivirkailijaa. Pankkiryöstäjä pakenee paikalta ohikulkijalta varastamallaan polkupyörällä ja ehtii piilottaa rahasaaliin kerrostaloon ennen kuin poliisit piirittivät rakennuksen. Poliisikuulusteluissa rikollinen vaikuttaa poissaolevalta, hän puhuu kuin transsissa.

Kun miehen menneisyyttä pengotaan, paljastuu että hän on istunut vankilassa syytettynä natsikytköksistä. Hänen sellikaverinsa Nielsen (Josh Lucas) on onnistunut saamaan miehestä henkisen yliotteen suggestiolla, manipulaatiolla ja hypnoosilla. Manipuloija om verhonnut rikolliset aikeensa hämäräksi filosofis-uskonnolliseksi rakennelmaksi. Kuviota hallinnoi jumalankaltainen olento, Suojelusenkeli.


Elokuva on tunnelmaltaan intensiivinen trilleri. Anders Olsen (Pilou Asbaek) ja muut rikostutkijat yrittävät murtaa hypnoosin voiman kuulusteltavalta, joka vaikuttaa poikkeuksellisen suggestioalttiilta. Heille selviää, että hypnotisoija on asettunut lukon hypnotisoitavan mieleen. Sitä ei voi murtaa, jos ei tiedä, mikä lukko on.

Samalla kun pankkiryöstäjän mielen sisälle yritetään porautua, mestarillinen manipuloija kylvää tuhoa rikostutkijoiden lähipiirissä. Nielsen yrittää kietoa rikostutkijan vaimon (Sara Soulie) verkkoonsa. Se melkein onnistuu. Manipuloija, jossa psykopaattisia piirteitä ei todellakaan puutu, pompottelee ihmisiä mielensä mukaan. Lupaamalla kirjallisen tunnustuksen hän onnistuu jopa hankkimaan vankilaan viinaa ja naisia – ja sen jälkeen väittää, että tunnustus on tekaistu. Tutkimuksiin mukaan vedetty puolalainen hypnoosin asiantuntijakin (Rade Serbedzijan) on melkein neuvoton tässä juonittelun verkossa.


 Ihailin Arto Halosen elokuvassa sen taiteellisia ansioita. Äänisuunnittelussa kiinnitin huomioita tyylikkäisiin ratkaisuihin. Kohtauksessa, jossa Olsenin mieli palaa menneisyyden kauhunäkyihin (ruumis palavan auton sisällä), kuuluu voimistuvaa moniäänistä kuiskausta. Tästä syntyy katsojalle tunne hulluuden kuuloharhoista. Toinen kohtaus, jossa äänisuunnittelua oli käytetty taitavasti hyväksi, oli kohtaus jossa Nielsen yrittää vajottaa rikostutkijan vaimoa hypnoosin. Tässä hypnotisoijan puheääntä on ilmeisesti monistettu ja asetettu lomittain. Monistettu ääni kuulostaa demoniselta. Pahantahtoisessa hypnoosissa rikolliset ajatukset tunkeutuvat kohteen mieleen kuin demoni riivattuun.

Ihailin myös nokkelaa kameratyöskentelyä, eräänlaista lentävää kameraa, kohtauksessa jossa henkilön mieli harhailee arkitajunnan ja hypnoottisen tilan välillä. Kamera huojuu puiston pensaskujalla ja lähtee lentoon. Kamera liitää ilmojen halki ja lentää vankilan sellin ikkunasta sisälle. Samalla kyseisen ihmisen mieli siirtyy nykyhetkestä toiseen aikaan ja paikkaan. (Kohtaukset tarttuivat hyvin mieleeni, koska kävin katsomassa tämänkin elokuvan kahteen kertaan. Tästä on tullut vakiokäytäntöni, jos todella pidän elokuvasta).


 Jos yksi taiteen tehtävistä on herättää kokijassaan ajatuksia, elokuvaa voi kutsua onnistuneeksi myös tässä mielessä. Tulee mietittyä laajemminkin manipulaatiota ja suggestiota. Kuinka helppoa tai vaikeaa ihmisiä on manipuloida tai suggeroida? Elokuvan dialogissa sanotaan: ”Ketä tahansa voi manipuloida”. Minun henkilökohtainen mielipiteeni on se, että kaikkein helpointa on manipuloida sellaista ihmistä, joka väittää kivenkovaan, että juuri häntä ei missään nimessä voi manipuloida. Tähän on yksinkertainen syy: kyseinen ihminen ei osaa varautua. Uskon, että kaikissa ihmisissä on näkymättömiä naruja, joita vetämällä altistuu manipuloinnille. Esimerkiksi vetoamalla kaikille ihmisille kuuluviin psyykkisiin perustarpeisiin eli halulle olla rakastettu, hyväksytty ja arvostettu tai tarve kuulua johonkin joukkoon. Ihmisillä on myös yhteisiä pelkoja, kuten menettämisen pelko, sairastumisen pelko ja kuolemanpelko. Niitä sohimalla voi nakertaa kenen tahansa psyykeen lujuutta.

Joku on jossain sanonut, että jos ihmisiä ei voisi manipuloida (tai suggeroida), mainonta lopetettaisiin. Ja varmaan myös vaalimainonta ja muu poliittinen vaikuttaminen. Ja terveysvalistus tai terveyttä edistävien tuotteiden ja palveluiden kaupittelu. Ja uskonto tai ateistisesta uskosta jauhaminen ja kirkosta eroamisen joukkohysteria. Kaikkein pahimmalta ajatus manipulaatiosta tuntuu ihmissuhteissa tai muissa ihmisten välisissä kohtaamisissa. Some, johon blogit taitavat kuuluvat, tuskin on manipulaatiosta tai suggestiosta vapaaksi julistettu vyöhyke.


Minulle The Guardian Angel oli täysosuma. Psykologian suuri osuus elokuvassa miellytti minua. Muutenkin olen kiinnostunut psykologian osa-alueista aika laaja-alaisesti: autismi(t), psykopaatit (eli narsistisen persoonallisuushäiriön vaikein muoto), psykoosit, temperamenttitutkimus (esim. sensitiivisyys), yliluonnolliset kokemukset (esim. kuolemanrajakokemukset, ruumiista irtautumiset), addiktiot, intuitio, introversio ja ekstroversio. Se, että olen kiinnostunut näistä jutuista, ei tietenkään tarkoita sitä, että minulla olisi näistä kaikista omakohtaista kokemusta, kuten kaikki normaaliälyiset ihmiset varmasti käsittävät.

lauantai 17. maaliskuuta 2018

Nauru tai kuolema


lauantaina

Bloggauksen jatkaminen lähes kahden kuukauden tauon jälkeen jännittää siinä määrin, että kirjoittelen aluksi vain tämän sanalitanian lämmittelytekstinä elokuvasta Suomen hauskin mies:

(hengitä rentoudu), Suomen sisällissota 1918, punavankileiri, valkoiset sotilaat, saksalaiset upseerit, piikkilanka-aidat, harmaus, mutavellit, peltikipot, teloituskomppaniat, teloituskäskyt,  (jännittyneisyys, adrenaliinia suonissa)

komedia, valkoista paperia, lippu vapauteen, työväenteatterin näyttelijät, näyttele tai luovuta, hauskuuta tai kuole, näyttele henkesi edestä

pakoveneet, makkaravarkaat, teloitusrivistöt, aseiden paukkeet, (en saa sykettä tasaantumaan, hengitä, pingottuneisuus kuin teloitusrivistössä)

Tämä on uusi alku, yritän kirjoittaa huomenna selkojärkisemmän tekstin, tänään en pysty tämän parempaan.

sunnuntaina

Eilen blogikirjoittamiseni lukkiutui. Tänä aamuna fundeerasin, mistä se johtui. Tästä: en pysty kirjoittamaan mitään (lukuun ottamatta ostoslistan) ilman tunnetta tai ilman näkökulmaa. Tunnetilani voi olla mikä hyvänsä perustunne: ilo, pelko, rakkaus, suru, viha tai yllätys. Tällä kertaa perustunteeni on pelko. Koin elokuvan niin jännittävänä, että pelko tavallaan tarttui minuun ja jäi päälle. Leffateatterissa sydän läpätti, hengitys salpautui ja jouduin muistuttamaan itselleni: Hengitä!

Näkökulmassani minua kiinnostaa vain kaksi asiaa: historian elävöittäminen taiteen keinoin ja huumorin merkitys selviytymiskeinona.

Historia kytkeytyy minulla pelkoon. Idiootiksi leimautumisen uhallakin haluan tunnustaa, etten koskaan ole kokenut ymmärtäväni historiaa, ainakaan sellaisessa muodossa kuin sitä on koulussa opetettu. Suomen sisällissodasta odotin vastausta, miksi se syttyi. Sen sijaan kerrottiin vain, mitä tapahtui missä ja milloin. En voi käsittää, kuinka ylipäänsä voi syntyä niin voimakas vastakkainasettelu, että punaiset ja valkoiset osapuolet kokivat oikeudekseen ja velvollisuudekseen tappaa ja tapattaa oman maan kansalaisia.

Siitä olen tyytyväinen, että sana "sisällissota" alkaa vakiintua yleisessä kielenkäytössä. Sana on neutraali ja selkeä. Sen sijaan puolueelliset ilmaisut, kuten "vapausota", "luokkasota", "kansalaissota" ja "veljessota", ovat aina menneet yli ymmärrykseni. Vapaus mistä? Vapautuminen Venäjästä ja taistelu Suomen itsenäisyydestä? Yhteiskuntaluokat? Miten pyrkimys työläisten ja maaseudun köyhälistön aseman parantamiseen voi johtaa aseisiin tarttumiseen? Mitkä kansalaiset, suomalaiset, venäläiset vai saksalaiset? Ainoastaan sana "veljessota" kuvaa sisällissodan traagisuutta. Mikä muukaan sisällissota voi olla kuin tragedia? En ymmärrä, miten sisällissodan yhteydessä voisi käyttää sanoja "voitto" tai "voittajat". Jos sisällissota puhkeaa, eivätkö kaikki ole hävinneet jo lähtökohtaisesti?

Jos haluaa (haluan) ymmärtää Suomen sisällissotaa, tavoitteeseen voi päästä tai tavoitetta voi lähestyä, jos tutkailee aihetta eri tavoilla: lukee tietokirjoja (joita on viime vuosina ilmestynyt ihan kiitettävästi), lukee romaaneja, katsoo dokumentteja ja elokuvia. Suomen hauskin mies - elokuva valottaa aihepiiriä omalta osaltaan, sekoittaen faktaa ja fiktiota. Elokuva tarjoaa visuaalisena ja auditiivisena elämyksenä samastumispintaa: miltä tuntuisi olla vankina vankileirillä; miltä tuntuisi nälkä ja vilu; miltä tuntuisi seisoa teloitusrivissä; miltä tuntuisi antaa teloituskäsky tai painaa liipaisimesta, kun vastapäätä seisoo oman maan kansalainen?

Toinen kiinnostuksenkohteeni ja näkökulmani on huumori. Voiko huumori pelastaa hengen? Tässä elokuvassa voi pelastaa. Ehkä myös muissa vähemmän dramaattisissa oloissa.

Valitettavasti en ole kirjoittanut juuri ollenkaan itse elokuvasta. Varmaankin paras vain suositella menemään leffateatteriin ja katsomaan Suomen hauskin mies ihan omin silmin ja muodostamaan oma mielipide.

Tämä teksti jäi torsoksi. Oikeastaan minun piti kirjoittaa ihan toisesta elokuvasta. Mönkään meni sekin.

keskiviikkona

Elokuvan Suomen hauskin mies käsikirjoittaja ja ohjaaja, Heikki Kujanpää, hioi käsikirjoitustaan seitsemän vuotta, näin kertoo Ylen artikkeli. Siihen verrattuna minun kirjoitusrupeamani on lyhyt, alle viikon pituinen.

Kävin katsomassa leffan toistamiseen. Koska en yhdellä katselukerralla pysty sisäistämään kaikkea, olen joko idiootti tai perusteellinen. Alkaa olla pakko hyväksyä, että voimakkaan taide-elämyksen vastaanottaminen vaatii minulta kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla käsittelen pääasiassa voimakkaat tunnereaktioni ja fyysiset tuntemukseni. Vasta toisella kerralla pystyn paremmin paneutumaan elokuvan analysointiin. 

Elokuva vavahdutti ja pakahdutti, koin sen hyvin intensiivisenä. Aitona, enkä usko että aitouden saavuttamiseen on tarvittu samoja "metodeja" kuin Aku Louhimiehellä: torakoiden levittämistä näyttelijän vaatteille, näyttelijän hiuksiin sylkemistä, haukkumasta rumaksi, puseron riuhtaisemista auki ja muuta nöyryyttämistä ja alistamista. Miten mielivaltainen kohtelu ja luottamuksen tuhoaminen voisi johtaa mihinkään hyvään? Vaikea käsittää, miten ohjaajana työskentelevä ihminen voi olla niin epäsensitiivinen, epäempaattinen ja sadistinen, että viesti alkaa mennä perille vasta siinä vaiheessa, kun asiasta nostetaan julkinen haloo. Ja hyvä että nostettiin. Ilman Me too -kampanjaa huudettaisiin varmaan vieläkin kuuroille korville.

Elokuvan Suomen hauskin mies intensiivinen tunnelma rakentui monesta osa-alueesta, jotka toimivat hyvin yhteen: käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, musiikki, puvustus, lavastus ja tietysti tasokkaat näyttelijät. Dialogi kuulosti luonnolliselta. Instrumentaalimusiikki ja laulut vetosivat tunteisiin, upposivat syvälle. Kuvauspaikka oli hyvin valittu. Näyttelijöiltä vaadittiin jopa saksan puhumista.

Mielestäni elokuva kuvaa sisällissotaa koko kansakuntaa koskettavana tragediana. Vaikka tapahtumat sijoittuvat punavankileirille, jossa valkoisilla sotilailla on valta tappaa punaisia nälkään ja luoteihin, asetelma ei ole mustavalkoinen. (voi hyvänen aika, kirjoittamisesta ei tule mitään, todella jäykkää tekstiä)(olisi pitänyt kuitenkin kirjoittaa siitä alkuperäisestä aiheestani)(elokuvan dialogia lainatakseni: Eihän tästä tule hevosen v---ua)

maanantai 29. tammikuuta 2018

Kuoleman kesyttämisestä


Helen Macdonald: H niin kuin haukka
Englanninkielinen alkuteos: H is for Hawk, 2014
Suomentanut: Irmeli Ruuska
Gummerus, 2017

"Voidakseen kouluttaa haukkaa sitä on katseltava haukan silmin, niin että sen mielialoja alkaa ymmärtää. Silloin oppii ennustamaan, mitä se seuraavaksi tekee. Tämä on harjaantuneen eläintenkouluttajan kuudes aisti. Lopulta ei enää lainkaan näe haukan ruumiinkieltä. Sen tunteet vain tavallaan aistii. Huomaa saman minkä sekin. Omaksuu haukan käsityskyvyn."

Helen Macdonaldin omaelämäkerrallisessa romaanissa nimihenkilön valokuvaaja-isä kuolee äkilliseen sydänkohtaukseen. Koska Helen on kykynemätön tai haluton käsittelemään suruaan, hän uppoutuu toimintaan. Hän hankkii kasvatettavakseen kanahaukan, jonka hän ristii Mabeliksi.

Kun Helen saa haukkansa linnunkasvattajalta, tämä on pieni pörröinen linnunpoikanen pahvilaatikossa. Cambridgen yliopistossa opetustehtävissä työskentelevä nainen linnoittautuu kotiinsa lintunsa kanssa. Alkaa koulutus, jossa villieläintä totutetaan ihmisen läsnäoloon. Petolintua yritetään saada hyppäämään orrelta hansikaskädelle syömään raakaa lihaa. Linnun näkökenttää rajoitetaan huputtamalla, sitä perustellaan rauhoittamisella. Linnun jalka sidotaan hihnaan, ettei se pääse lentämään vapaasti sisätiloissa. Kohta lintua lähdetään lennättämään ulos. Omistajaansa leimautunut, kesyyntyvä petolintu palaa vihellyksen kuultuaan. Se laskeutuu lennosta ihmisen kädelle.

Romaanin lukemisen aikana huudahtelin itsekseni: Sairasta! Outoa! Väärin! Sadattelin, miksi Helen pakenee suruaan, miksei hän uskalla kohdata tunteitaan, miksi hän kieltää isänsä kuoleman. Tuohtuneena luin muiden bloggaajien tekstejä romaanista. Vasta muutaman päivän kuluttua lukemisesta päässäni naksahti, tai loksahti, kun palaset osuivat kohdalleen.

Tajusin, että kirjahan on tavallaan ladattu täyteen kuoleman symboliikkaa. Haukka on petoeläimenä ihmiselle vieras, käsittämätön ja pelottava - kuten kuolema. Helen tuo kotiinsa, omaan olohuoneeseensa haukan, jolla on kiiluvankeltaiset saalistajansilmät, terävät kynnet ja ilmaa pieksevät siivet - hän konkretisoi kuoleman outouden.

Kun kuolemassa vainaja katoaa ja muuttuu abstraktiksi, Helen hankkii tilalle tilalle jotain konkreettista, linnun minkä voi nähdä, kuulla ja jota voi koskettaa, jotain mitä voi yrittää kontrolloida - toisin kuin kuolemaa. Tavallaan linnun lennättäminen muistuttaa kuoleman kieltämistä ja sen kesyttämistä. Kuolemassa vainaja lähtee pois eikä palaa (paitsi ehkä unessa, harhanäyssä tai muistoissa), kun taas kesytetty lintu lentää - ja palaa.

Vaikka Helen yrittää torjua kuoleman ja surun pois tietoisuudesta, hän kuitenkin kohtaa kuoleman joka päivä, yhä uudestaan ja uudestaan, nimittäin petolinnun saalistusvietin muodossa. Hän käsittelee kuolemaa uudesta näkökulmasta: saaliseläimen kuolema on petolinnun elämä. Saalistus vertautuu suruun jopa kielellisellä tasolla:

"Surulle on oma sanansa. Menetys. Tai menettää. Englanninkieliset ilmaukset on johdettu muinaisenglannin sanasta bereafian, joka tarkoittaa riistää, ottaa pois, anastaa, ryöstää."

Romaanin lukemisen aikana paheksuin Helenin "tunteettomuutta". Mutta toisaalta, miksi ei, miksi tunteissa vellominen olisi surutyössä jotenkin ylevämpää kuin toiminnan valitseminen. Erilaiset ihmiset valitsevat erilaisia toimintastrategioita.

Kuolemaa on kautta aikain ja nykyäänkin yritetty kesyttää  ja muuntaa sitä joksikin, mitä se ei ehkä ole. Hautajaisissa kuoleman rumuus yritetään verhota kauniiseen valkoiseen arkkuun. Kuolemaa koristellaan kukilla ja korulauseilla. Hautausmailla kuolleen ruumiin katoaminen maan uumeniin tai taivaan tuuliin korvataan hautakivellä, joka säilyy iäisyyden. Monissa uskonnoissa kuoleman synnyttämä epätoivo yritetään syrjäyttää ja korvata tuonpuoleisen elämän toivolla.

Nykyaikainen lääketiede ei pysty kesyttämään tai kukistamaan kuolemaa, mutta sentään hidastamaan sitä. Nykyaikana vallitsee häkellyttävä ristiriita. Toisaalta todellinen kuolema on lakaistu pois näkyvistä ja suljettu laitoksiin, mutta samalla viihteellistetty kuolema pursuaa televisiosta ilta toisensa jälkeen kepeiden rikossarjojen muodossa. Mitä moninaisimmista lähestystavoista huolimatta kuolema on edelleen suuri mysteeri, ainakin minulle.

tiistai 2. tammikuuta 2018

Sanojen voima Kalevalassa

Käsittelen tässä blogitekstissäni sanojen maagista kykyä muokata maailmaa ja vaikuttaa ihmisiin Kalevalassa. Olen poiminut esimerkkejä voimallisesta sanankäytöstä kansalliseepoksessamme: laulaminen, liioittelu, valehtelu ja puhuvat eläimet.

Kalevalassa laulaminen näyttää tarkoittavan jotain muuta kuin nykykielessä. Laulamisen synonyymeinä pidän seuraavia: taikominen, toivottaminen, havaitseminen tai vaikuttaminen. Paikoitellen laulaminen näyttää merkitsevän samaa kuin soittaminen eli lumoamista. Kanteletta näppälevä Väinämöinen lumoaa soitollaan sekä ihmiset että metsäneläimet.

Saareen pahoja töitään paennut Lemminkäinen lumoaa laulullaan (29. runo):

"Lauloi pihlajat pihalle,
tammet keskitanhu'ille,
tammelle tasaiset oksat,
joka oksalle omenan,
omenalle kultapyörän, 
kultapyörälle käkösen"

Taikoiko Lemminkäinen kultaisen pyörän? Vai toivottiko? Halusiko laulaja nähdä kauneutta ympärillään vai taikoa maiseman kauniiksi:

"lauloi hiekat helmilöiksi,
kivet kaikki kiiltäviksi,
puut kaikki punertaviksi,
kullankarvaisiksi"

Laulamalla saa aikaiseksi myös pahaa. Kimpaantunut Väinämöinen laulaa näsäviisaan Joukahaisen suohon kilpalaulannassa. Kohdan voi tulkita joko kirjaimellisesti tai kuvainnollisesti nöyryyttämisenä. Nykysuomessa monia tunteita kuvataan vastaavanlaisesti: vajota maan rakoon häpeästä, kiehua raivosta, leijailla pilvissä onnesta, sulaa heltymyksestä, haljeta rakkaudesta, luhistua surusta, murentua pettymyksestä, suistua raiteitaan järkytyksestä. Tietääkseni nykysuomesta puuttuu "upota suohon nöyryytyksestä", mutta sitä muistuttaa "sulautua tapettiin", jolloin kadotaan näkyvistä. Joka tapauksessa psyykkinen tunnetila muuntuu monessa kielellisessä ilmaisussa fyysiseksi liikkeeksi.


Tyypillistä sanankäyttöä Kalevalassa on liioittelu. Asioita suurennellaan ja totuutta venytetään. Pohjolan häiden härkää kuvaan näin (20. runo):

"Kasvoi härkä Karjalassa,
sonni Suomessa lihosi;
ei ollut suuri eikä pieni,
olihan oikea vasikka!
Hämehessä häntä häilyi, 
pää keikkui Kemijoella;
sata syltä sarvet pitkät, 
puoltatoista turpa paksu."
      (---)
"Saanut ei paljon saalihiksi:
sata saavia lihoa,
sata syltä makkarata,
verta seisemän venettä,
kuuta kuusi tynnyriä,
noihin Pohjolan pitoihin,
Sariolan syöminkeihin."

Miksi pitää näin liioitella? Ehkä sillä hauskuutetaan kuulijoita tai mehevöitetään tarinaa tai ehkä kehutaan isäntäväkeä.


Vastaava tapa kieltää totuus on valehtelu. Pohjolan emäntä Louhi valehtelee kolme kertaa peräkkäin Lemminkäisen äidille, joka tulee kysymään poikansa kohtaloa (15. runo).

Louhi kiertelee ja kaartelee, olisiko Lemminkäinen paleltunut kuoliaaksi "uhkuhun uponnut, meren jäälle jähmettynyt" tai päätynyt pedon raatelemaksi "sutosen suuhun, karhun kauhean kitahan" vai hukkunut "koskihinko kuohuvihin, virtoihin vipajavihin". Lopulta Louhi suostuu paljastamaan, että Lemminkäinen on kosiomenoissa lähetetty Hiiden hirven hiihtoon ja kadonnut väijyessään joutsenta Tuonen mustasta joesta.

Hämmästyttävinpiin sanojen käytön muotoihin Kalevalassa kuuluvat loitsuminen ja noituminen erilaisten loitsujen ja rituaalirunojen avulla. Loitsujen avulla hallitaan mitä moninaisimpia ilmiöitä: riehuvaa tulta ja paukkuvaa pakkasta, taottavaa tulikuumaa rautaa ja käyvää olutta. Loitsuilla sairaudet paranivat ja kivut lievittyivät. Elinkeinojen harjoittamisen liittyi omat loitsunsa: karhunpyyntiin, kalastukseen, maanviljelyyn ja karjankasvatukseen.

Maanviljelijä herättää keväisen maan loitsullaan (2. runo):

"Nouse, maa, makoamasta, 
Luojan nurmi, nukkumasta!
Pane korret korttumahan
sekä varret varttumahan!"

Karhunkaataja kesyttää pedon loitsullaan (46. runo):

"Otsoseni, ainoiseni,
mesikämmen, kaunoiseni!
Lyöte maata mättähälle, 
kaunihille kalliolle,
hongat päällä huojumassa,
kuuset päällä kuulumassa!"

Nykyihmiselle loitsut tuntuvat vierailta. Mietin, mikä niiden vastine voisi olla nykyaikana. Ehkä jotain niinkin proosallista kuin luonnontieteet fysiikan lakeineen ja kemiallisine kaavoineen ja reaktioineen. Lääketieteessä parannetaan diagnoosien ja lääkkeiden avulla. Maagisen loitsun sijaan potilaalle isketään vain lääkeresepti kouraan ja passitetaan apteekkiin. Tietotekniikassa maailmaa hallitaan koodaamalla. Luonnonvoimia ei voi edelleenkään hallita, mutta sentään ennustaa meteorologialla.


Kalevalassa puhe ei ole vain ihmisten oikeus. Eepoksessa koko luonto on personoitu.Siksi Kalevalassa vilisee puhuvia eläimiä, tavaroita ja taivaankappaleita.

Elämässään epäonnistunut ja kaiken menettänyt Kullervo kysyy miekaltaan neuvoa elämänsä päättämisestä. Miekka vastaa Kullervon kysymyksiin (36. runo):

Miks' en söisi mielelläni,
söisi syyllistä lihoa, 
viallista verta joisi?
Syön lihoa syyttömänki,
juon  verta viattomanki."

Kun vastahakoinen Aino-neito oli naitu vanhalle Väinämöiselle, Aino päätti hukuttautua. Tietoa neidon kuolemasta lähti viemään jänis, joka kertoi omaisille suuresta surusta (4. runo):


"jop' on kaunis kaatununna,
tinarinta riutununna,
sortunna hopeasolki,
vyö vaskinen valahtanunna: 
mennyt lietohon merehen,
alle aavojen syvien,
sisareksi siikasille,
veikoksi ve'en kaloille."

Olen tässä blogitekstissä keskittynyt sanojen epätavalliseen, maagiseen käyttöön Kalevalassa. Luonnollisesti sanoja käytetään teoksessa myös arkipäiväisessä kommunikaatiossa. Sanojen avulla keskustellaan, kysytään ja vastataan, vaaditaan ja neuvotaan. Sanoilla kerrotaan ja muistetaan. Muistamista auttavat runomuotoisuus ja toistorakenteet.


Henkilökohtaisesti en liioittele enkä valehtele, kun sanon, että Kalevala kuuluu lempikirjoihini Kantelettaren ohella. Kalevala lumoaa minut kerta toisensa jälkeen.

keskiviikko 6. joulukuuta 2017

Keskeneräisiä ajatuksia Kalevalasta ja suomalaisuudesta

(keskeneräisestä blogitekstistä uupuu tietysti myös valokuva)

Kunnianhimoisena tavoitteenani oli kirjoittaa Suomi100-juhlan kunniaksi perusteellinen blogiteksti otsikolla "Sanojen voima Kalevalassa". Toisin kävi. Jouduin luopumaan tästä alkuperäisestä ideastani ja kirjoitan sen sijaan tämän onnettoman räpellyksen. Tähän tekstiini ei sisälly yhtä ainutta sitaattia Kalevalasta, toisin kuin olisin halunnut.

Kalevalaa tavatessani huomasin, kuinka moninaisilla tavoilla sanojen mahti ilmenee kansalliseepoksessamme. Kalevala-runomittaan kirjoitetussa kertovassa runoudessa sanoilla lumotaan, loitsitaan, manataan, lauletaan, parannetaan, tiedetään, hallitaan, muistetaan. Sanojen avulla ollaan yhteydessä toiseen ihmiseen: kehotetaan, varotetaan, houkutellaan, käsketään. Sanoilla kuvataan omia tunnetiloja: surua, pelkoa, ihastusta, mitä milloinkin. Sosiaalisissa tilanteissa sanoilla kierretään ja kaarretaan, toistetaan samaa, liioitellaan ja valehdellaan.

Ilman sanoja ihminen ei voisi Kalevalassa kuvailla kokemuksiaan luontoon uppoutumisesta. Kansalliseepoksessamme sanojen käyttö ei ole vain ihmisten oikeus. Kalevalassa myös eläimet puhuvat, samoin luonnonkappaleet . Ihminen on yhteydessä luontoon, keskustelee sen kanssa jatkuvasti.

Koska tämä teksti on pelkkä raakile, kirjoitankin nyt ranskalaisilla viivoilla, mitä tässä kohtaa olisi pitänyt sijaita eli sitaattipoimintoja seuraavista aiheista:
Sanojen voima Kalevalassa:
- liioittelu (esimerkiksi Pohjolan häiden härkä)
- valehtelu (esim. Lemminkäisen äiti kysyy Pohjan akalta, Louhelta, poikansa kohtalosta; Louhi valehtelee kerta toisensa jälkeen ennen totuuden kertomista)
- parantaminen (sanoilla parannetaan sairauksia)
- hallitseminen (kun asian synty tiedetään, sitä voidaan hallita, vrt. sairaudet)
- vaatiminen (esim. Ilmarista vaaditaan morsiamen voittamiseksi kyntämään kyinen pelto, kaatamaan Tuonen karhu)
- laulaminen (mitä kaikkea laulaminen tarkoittaa Kalevalassa? toivottamista? taikomista? vaikuttamista? vrt. Väinämöinen onnistuu laulamaan Joukahaisen suohon kilpalaulannassa! melkoinen  esimerkki sanojen voimasta)
- kertominen ja muistaminen (runomuotoisuus ja toistorakenteet helpottavat muistia)
- puhuvat eläimet ja taivaankappaleet

Jos tämä teksti olisi toteutunut alkuperäisessä muodossa, olisin tässä kohtaa ruvennut länkyttämään, onko nykyinen suomen kieli surkastunut vai rikastunut Kalevalan kielelliseen ilmaisuun verrattuna. Yleinen huolenaihehan on, kuinka suomen kieli köyhtyy köyhtymistään. Oma arvioni on, että suomi on kielenä sekä supistunut että rikastunut. Ainakin maataloussanastoa on kadonnut. Monille nykysuomalaisille ovat vieraita taina eli värttinä, lyly eli suksi, taari eli olut, korja eli reki, haahti eli laiva. Toisaalta eipä Kalevan mailla tiedetty seuraavista nykypäivän ilmiöistä hölkkäsen pölähtävää: downsiftaus, briiffaus, beatboksaus, hygge, biohakkerointi, tverkkaus, fuusio tai puhekielen darra, spedeily, läpändeerus tai uudet kuviot kuten ruokahifistely, raakaluksus tai maristelu.

Lopuksi tässä blogituherruksessa olisi ollut tarkoitus tasapainoilla asiallisen toteamisen ja moraalisaarnan välillä. Ideana oli harpata nykypäivän sanakäytön voimaan ja todeta, että sanojen voima ei ole kaikonnut mihinkään. Tässä sitten mainitsisin luettelonomaisesti, että aivan kuten Kalevalassa, sanoilla voi edelleen kertoa, kuvata, määritellä, luokitella. Sosiaalisissa yhteyksissä sanoilla voi lumota ja ilahduttaa, mutta myös nöyryyttää, alistaa, sulkea ulos ja mustamaalata. Eli olisin maininnut, että sanoja voi käyttää sekä hyvään että pahaan, kuten koulukiusaamiseen, vihapuheeseen, valemedioiden valeuutisiin ja #metoo-kampanjan kaltaisiin keinoihin. Tässä kohtaa täytyy ehdottomasti pyrkiä välttämään ylimielinen moralisointi tai jos syyllistyy moralisoinnin kuolemansyntiin, muistaisi edes katsoa peiliin ennen sitä.

Blogitekstini loppusuoralle oli ideana todeta päivänselvä tosiasia, että oma äidinkieli on tärkeä. Oma äidinkieli on ajattelun ja tunteen väline.Sitten olisin esittänyt suurenakin oivalluksena, että muistisairaus on yksi pelottavimmista taudeista, koska se kutistaa sanavarastoa ja samalla näivettää ajattelua ja persoonallisuutta. Ja ihan loppuun olisin sitten todennut toisen itsestään selvän asian eli että omaa äidinkieltään kannattaa vaalia ja olisin tarjonnut Kalevalan tankkaamista yhtenä varteenotettavana vaihtoehtona.

Jos kuitenkin olisin innostunut vielä vaan jauhamaan suomalaisuudesta, olisin kertonut, että arvostan suomalaisuudessa puhdasta luontoa, terveellistä ruokaa, terveydenhoitopalveluja, koulutusmahdollisuuksia, turvallisuutta, pyrkimystä tasa-arvoon ja sitä, ettei Suomessa tarvitse kärsiä poliittista vainoa. Ihan loppuun olisin vielä maininnut, ettei Suomen talven pimeydessä ja kylmyydessä pärjää ilman huumoria ja paljastunut, että fanitan seuraavia suomalaisia viihdeohjelmia: Siskonpeti, Ketonen ja Myllyrinne, Pelimies, Hyvät ja huonot uutiset, Noin viikon uutiset, Putous ja kulttiklassikko Muodollisesti pätevä.

Onnea 100-vuotiaalle Suomelle, suomalaisille ja suomen kielelle! 

lauantai 4. marraskuuta 2017

Elävät ja kuolleet

Tämä on jatko-osa ja päivitys edelliseen blogitekstiini "Eläville ja kuolleelle". 

Sanotaan, että sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja. Minun mielestäni listaan pitäisi lisätä surutyö. Omassa surutyössäni isäni kuoleman jälkeen aion käydä läpi kaikki mahdolliset tunteet, ajatella kaikki mieleeni tulevat ajatukset ja kokea kaikki reaktiot, joita kehoni saa aikaan.

Tähän mennessä tunneskaalani on heitellyt laidasta laitaan: suru, pelko, kauhu, syyllisyys, katumus, pettymys, järkytys, epäusko. Edellisessä tekstissäni mainitsin yllättävänä tunnereaktiona kiitollisuudentunteen, mikä on nyt jo haihtunut. Minua on hämmästyttänyt se tosiasia, että tunteet kuollutta kohtaan voivat säilyä samoina kuin elävääkin ihmistä kohtaan. Ainakaan minun kohdallani tunteeni eivät ole mitenkään "jalostuneet" niin että tuntisin pelkästään esimerkiksi surua ja kaipausta. Kuollutta voi myös ihmetellä (miksei tehnyt vielä eläessään sitä ja tätä, miksei kertonut siitä ja siitä) ja paheksua (miksi teki niin, vaikka varoteltiin). Jos minulla herää jossain vaiheessa vihaa, inhoa tai raivoa kuollutta kohtaan, aion hyväksyä myös nämä "epäkorrektit" tunteet. Olen lukenut, että vihan tunteet kuollutta kohtaan ovat todella yleisiä. Koetaan, että kuollut on tavallaan hylännyt elävät ja jättänyt heidät kituuttamaan elämäänsä yksin täällä pallolla. (Haluan käyttää tässä tekstissä sanaa "kuollut", koska se tuntuu emotionaalisesti rehellisemmältä kuin ilmaisut "poisnukkunut" tai "edesmennyt", mitkä koen teennäisinä ja kaiken lisäksi huonona suomena).

Joku saattaa luulla, että surutyössä ainoa reaktio on itku. Eipäs muuten ole, ainakaan minun kohdallani. Tuntuu kummalliselta, että vaikka olin (olimme) paikalla isäni kuolinhetkellä, reagoin kuitenkin näillä tyypillisillä: kieltäminen, torjunta ja epäusko. Kymmenen päivän ajan kaikki tuntui selvältä, mutta sen jälkeen alkoivat epätodellisuuden tunteet ja ajantajuni vääristyi. En enää tiennyt, oliko isäni kuollut kymmenen päivää sitten, vuosi sitten, kymmenen vuotta sitten, sata vuotta sitten - vai oliko mitään edes tapahtunut. 

Ristiriitaisia tuntemuksia ilmaantui myös. Päädyin joksikin aikaan johonkin kummalliseen kvanttifysiikasta(?) lainattuun todellisuuteen, jossa hiukkanen voi olla samanaikaisesti kahdessa eri paikassa ja kaksi keskenään ristiriitaista vaihtoehtoa voi vallita samanaikaisesti. Ajattelin, että isäni on samanaikaisesti sekä elävä että kuollut. Koin, että olen samanaikaisesti sekä itseni sisäpuolella että ulkopuolella. Tuntui, että samanaikaisesti sekä uskon että en usko, tiedän ja en tiedä, näin ja en nähnyt. Nyt tämäkin vaihe on loppunut. 

Ja kyllä, tyypilliseen surutyöhön kuuluu myös sekavia aistimuksia, tuntemuksia tai ainakin epäilyksiä, että kuollut olisi jotenkin yhä läsnä, että kuollut jotenkin näkee minut. Suoranaisia näkö- tai kuuloharhoja ei ole tullut, ainakaan vielä. Jos niitä tulee jossain äärimmäisessä stressitilassa, yritän suhtautua niihin: no niin, nämä ovat minun reaktioitani, vaikka samalla tiedostan, että länsimaissa haamujen näkemistä pidetään merkkinä psykoottisuudesta, kun taas jossain muualla päin maailmaa kuolleiden näkeminen kuuluu surutyön normaaleihin kuvioihin. 

Kun menettää lähiomaisensa kuolemalle, pakostakin tulee mietittyä, jatkuuko elämä kuoleman jälkeen missään muodossa. Tarkoitan filosofista tai uskonnollista kysymystä, en neurologista muistijälkeä päässäni enkä mitään irvokasta biologista faktaa luonnon kiertokulusta. Koska en ole ateisti enkä myöskään uskovainen, en ole sulkenut mitään portteja. Huomasin vain, että minun on tunnetasolla vaikea jatkaa elämääni, jos en pidä avoinna mahdollisuutta elämän jatkumisesta jossain epäselvässä henkisessä muodossa kuoleman jälkeen.

Yllä oleva perustuu uskoon tai toiveiseen, tiedän. Toisaalta moni muukin asia tässä elämässä perustuu uskoon eli lujaan vakaumukseen ilman varmaa tietoa. Esimerkiksi se, että 70 % ihmisistä uskoo, mutta ei tiedä varmuudella, olevansa keskitasoa hieman älykkäämpi. Älykkyystestit ovat kuitenkin paljastaneet, että suurin osa ihmisistä sijoittuu älykkyysjakauman keskivaiheille eli suurin osa ihmisistä on älyllisesti keskinkertaisia. Moni ihminen uskoo, mutta ei tiedä varmuudella, olevansa keskitasoa parempi autokuski. Yllättävän moni uskoo myös olevansa keskitasoa moraalisempi, mukavampi, rehellisempi ja paremmin pukeutuva kuin muut kaduntallaajat. 

Jos nämä ihmiset haluaisivat narsististen uskomustensa tilalle varman tiedon, he menisivät Mensan älykkyystesteihin, ajokokeisiin autokoulunopettajien arvioitaviksi ja teettäisivät itsestään anonyymisti vastattavan kyselyn omasta (kuvitteellisesta tai todellisesta) moraalisesta tasostaan ja mukavuudestaan. Jos kyselyyn vastaisi vaikkapa 100 ihmistä kyseisen ihmisen elämän varrelta, usko omaan ihanuuteen saattaisi horjua hyvinkin nopeasti. Siksi on helpompi elää "uskossa". (Minun käsitykseni mukaan monet ateistit sijoittavat itseensä niitä attribuutteja, joita kristityt uskovaiset sijoittavat itsensä ulkopuoliseen Jumalaan eli uskoa kaikkitietävyyteen, kaikkivoipaisuuteen ja uskoa erehtymättömyyteen).  Jännä juttu, että narsistisen uskon pilkkaamista ja horjuttamista ei hyväksytä yleisesti, mutta sen sijaan uskonnollista uskoa voi milloin tahansa pilkata ja horjuttaa. 

Oho, pikkasen livahti sivupoluille. Minun piti tässä tekstissä kirjoittaa kuolemasta ja elämästä. Piti kirjoittaa elämäni vaikeimmasta surutyöstä eli kaverini/ystäväni itsemurhasta, mikä tapahtui jo todella monta vuotta sitten. Silloin päällimmäinen tunteeni ei ollut suru, vaan kauhu. Piti kirjoittaa myös ensimmäisen kissani kuolemasta, mutta en enää jaksa. Piti kirjoittaa mummoni kuolemasta, mutta antaa olla.

Utelias kun olen, haluaisin tietää, miltä kuoleminen tuntuu sisäisenä kokemuksena. Sen kuvitteluun ei keskinkertainen empatiakykyni riitä. Enkä usko, että kenenkään empatiakyky riittää kuolemisen prosessin kuvitteluun sisältäpäin. Ei voi käsittää sellaista, mikä on täysin oman kokemusmaailman ulkopuolella. Vähän samaan tapaan kuin ei voi käsittää nälänhädän kokemusta, jos itse on ollut pahimmillaan vain nelisen tuntia nälkäinen. 

Elävänä yritän jatkaa näitä elävien juttuja. Osa niistä tuntuu naurettavan triviaaleilta, kuten voileivän syöminen, kahvin juominen, vessassa käyminen, telkkarin töllääminen ja laskujen maksaminen. Pakko näitäkin jatkaa, en voi ruveta miksikään sfääreissä leijuvaksi henkiolennoksi. Jatkan muitakin minulle tärkeitä juttuja: kulttuuri, kissat ja uusimpana intoilun kohteena huonekasvien vimmainen hankkiminen ja hoitaminen. Elävät elävät ja varjelevat elämää. Siihen tähtään.

En halua kommentteja tähänkään tekstiin. Halusin vain kirjoittaa tämän. Tuskin kukaan edes haluaa kommentoida. Olen edelleen sitä mieltä, että kuolemasta ja surutyöstä kannattaa keskustella vain sellaisen ihmisen kanssa, jonka voi kohdata kasvokkain. Sellaisen, johon luottaa, jota arvostaa ja josta pitää. Surutyöstä minulla ei ole muuta viisasta sanottavaa kuin tämä: se pitää käydä läpi, kukin omalla tavallaan ja omalla aikataulullaan; sitä ei tarvi kiirehtiä vaan se voi kestää vaikka koko loppuelämän. 

Ps. Rivinvälien holtiton vaihtelu ei ole mikään tehokeino, vaan vahinko. Se johtuu kai siitä, että pienensin kirjasinkokoa blogitekstin kirjoittaminen jälkeen.